Läsnäolo alkaa siitä, kun kiire jää kynnykselle – Riitta Peni on opetellut tekemään sinunkaupat hiljaisuuden kanssa
Kun Riitta Peni saapuu Villa Apilaan tukihenkilönä, hän jättää eteiseen muutakin kuin takkinsa. Naulaan jäävät kiireet, arki ja oman elämän mietteet – kaikki se, mikä voisi estää häntä olemasta läsnä.
Riitalle läsnäolo ei ole vain tekniikka tai tehtävä, se on tapa kohdata ihminen kokonaisena.
”Läsnäolo on perustaito, jota harjoittelen yhä”, hän sanoo.
”Kun omat henkilökohtaiset asiat eivät ole olleet mielessä, vaan huomio on kiinnittynyt tuettavaan, koen olleeni oikeasti läsnä. Tällöin on ollut mahdollista havaita, mitä hän haluaa viestittää tai antaa ymmärtää.”
Tukihenkilönä Riitalle on tärkeää, että ihminen voi tuntea tulleensa nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi – tavalla, joka ei vaadi suuria sanoja.
Se vaatii vain tilaa olla.
Pysähtymisen paikka
Riitta on vuosien varrella oppinut, että kaikkea ei tarvitse eikä pidä täyttää puheella.
”Kommunikointia on myös sanaton viestintä ja sen lukeminen onnistuu vain aidolla läsnäololla.”
Tärkeintä on herkkyys nähdä, mitä ihminen todella tarvitsee. Ilman kiirettä, ilman tarvetta korjata tai selittää.
“Katse on keskeinen. Silmät ja ilmeet kertovat monia asioita esimerkiksi sairauden tai lääkkeiden vaikutuksen tuomasta voimakkaasta väsymyksestä. Silloin on hyvä kysyä, voinko istua tässä vierellä.”
Vierellä oleminen elämän loppuvaiheessa on Riitalle syvästi koskettavaa.
Hän puhuu siitä nöyryytenä, etuoikeutena ja ainutlaatuisuutena.
”Tunnen usein itseni pieneksi ja ansaitsemattomaksi, mutta etuoikeutetuksi, että saan olla tällaisen arvokkaan kokemuksen vierelläkävijänä”, hän kuvailee.
”Mietin usein Villa Apilasta kotiin kävellessä, kuinka aikakäsitys muuttui elämästä poislähtijän huoneessa. Miten kiire loppui, tai paremminkin pysähtyi.”
Tapaamisten jälkeen ajatukset usein selkiytyvät. Kun ihminen on kohdannut kuoleman läheltä, oma elämänkaari, sen rajallisuus ja sen arvo nousevat eri tavalla näkyviin.
”Synnymme paljaina ja lähdemme paljaina. Välissä oleva aika on kaikki, mitä meille on annettu.”
Hiljaisuuden opettama
Läsnäolon vaikeimmaksi oppitunniksi Riitta nimeää hiljaisuuden. Se herättää omia muistoja – kauniita, raskaita ja kaikkea siltä väliltä. Rinnalla ajatuksissa kulkevat myös oman puolison palliatiivinen- ja kotisaattohoito. Näitä muistoja on joskus tietoisesti siirrettävä sivuun, jotta tilaa jää toiselle.
”Hiljaisuus synnyttää saatettavissa usein muistoja. Joskus yllättäen sairastunut alkaa kertoa oman elämänsä kohokohdista. Silloin tunnen itseni onnelliseksi: olen onnistunut hiljaisuuden sietämisessä.”
Erään kohtaamisen Riitta muistaa erityisen kirkkaasti.
Hoitaja saattoi hänet huoneeseen, jossa mies odotti tukihenkilöä. Jo ennen kuin Riitta ehti sanoa sanaakaan, tämä alkoi hitaasti ja karhealla äänellä kertoa tarinaansa.
Riitta kuunteli.
”Hän piti välillä taukoja, itse maltoin olla hämmästyksekseni hiljaa. Jatkoi, kertoi elämänsä kohokohtia ja muutamia menetyksiä. Silmätkin painuivat välillä kiinni. Jatkoi, kunnes tuli tähän päivään. Tuli jälleen hiljaisuus. Liikutuin itse, mutta sain toistettuna muutamia hänen arvokkaita elämänsä hetkiä miehelle ääneen, jolloin hymy levisi tämän kasvoille. Sitten hän kiitti minua käynnistä ja avusta. Puristin hänen kättään ja lähdin.”
Kotimatkalla Riittaa kantoi poikkeuksellinen rauha.
”Oli sanomattoman hyvä olo. Jännitys, jota aina menomatkalla tunnen, oli poissa. Mietin myös, mitä hän tarkoitti, kun hän kiitti avusta. Olin läsnä ihmisenä ihmiselle.”
Läsnäolo muuttaa ihmistä
Tukihenkilötyö on muovannut Riittaa myös arjessa. Hän pyrkii nykyään välttämään sananpartta ‘minulla on kiire’ – tämä on Riitan keino muistuttaa itseään pysähtymisen tärkeydestä.
”On minulla sitten aikaa minuutti tai vaikka tunti, kaksi – olen läsnä sen ajan, mikä kulloinkin on. Saattaa olla myös kohteliasta sanoa, paljonko aikaa on. Elämä on ainutkertainen.”
Elämän rajallisuus on iskostunut sydämeen tavalla, joka tekee jokaisesta hetkestä aidosti arvokkaan. Hiljaiset hetket antavat tilaa ajatuksille ja auttavat löytämään oikeat sanat – joskus vasta pitkänkin pohdinnan jälkeen. Ne kutsuvat tarkastelemaan asioita eri näkökulmista, ja niiden äärellä Riitta on tehnyt oivalluksia myös omasta lähipiiristään.
”Olen puolivuotiaan lapsenlapsen mummo. Vauva ei koskaan jokella päälle, vaan etsii kontaktia ja odottaa myös vuoroaan. Hänelle se on luonnollista ja hän nauttii siitä. Kun vauva on saanut tarpeeksi, hän kääntyy pois ja ikään kuin kiittää hetkestä. Läsnäolo on myös hiljaisuutta, jota opettelen sietämään.”
Oman jaksamisen juuret
Kuolevan rinnalla kulkiessa on tärkeää huolehtia myös omasta jaksamisesta. Riitta hoitaa omaa hyvinvointiaan yksinkertaisilla, mutta syvästi maadoittavilla tavoilla: musiikilla, luonnolla, ystävillä ja lapsenlapsilla.
”Kun kaipaan ääntä, menen lastenlasteni luo. Luen heille, pelaan ja leikin sekä nautin vauvaiässä olevasta pienestä sylitellen.”
Monille kuolevan kohtaaminen tuntuu vaikealta. Riitta ymmärtää tunteen hyvin.
”Kuolema on henkilökohtainen. Se on tuntematon ja jokaisella edessä. Tuntemattoman edessä myös pelko on luonnollista. Tutustumalla omaan käsitykseen kuolemasta on helpompi kohdata lähellä kuolemaa oleva henkilö.”
Riitta rohkaisee jokaista olemaan armollinen itselleen ja muistuttaa, ettei tukihenkilöksi tarvitse syntyä valmiina. Jos tukihenkilötoiminta kiinnostaa, rooliin voi ajan kanssa kasvaa.
”Täydellisiä meistä ei tule, mutta riittävän hyviä kyllä. Opit myös armollisuutta itseäsi kohtaan.”
Kymenlaakson Syöpäyhdistys juhlii marraskuussa 2025 saattohoidon tukihenkilöiden 10-vuotista päivystystä. Haluamme lämpimästi kiittää tukihenkilöitä heidän arvokkaasta työstään. Mikäli kiinnostuit tukihenkilötoiminnasta tai haluat tietää lisää, voit kysyä lisätietoja suoraan Kymenlaakson Syöpäyhdistykseltä. Vapaaehtoistyö tukihenkilönä tarjoaa mahdollisuuden olla hetkessä ja läsnä – kulkea rinnalla elämän viimeisinä hetkinä.