Syöpäpotilaan läheisen näkökulma toivosta

Syöpä ei koskaan kosketa vain potilasta. Se osuu myös läheisiin, jotka seuraavat sivusta, yrittävät pitää arkea koossa ja etsivät epätoivon keskeltä edes pienen valonpilkahduksen. Olen kulkenut tämän polun kahdesti. Menetin äitini syövälle, kun olin 22-vuotias sairaanhoitajaksi opiskeleva nuori nainen. Vuosikymmeniä myöhemmin sairaus vei myös puolisoni, jättäen minut leskeksi 56-vuotiaana. Näissä kahdessa menetyksessä on samoja sävyjä, mutta myös omat ainutlaatuiset, kipeät tarinansa.

Läheisenä oleminen syöpäpotilaan rinnalla on ristiriitainen rooli. Kun hoidot etenevät, elämä muuttuu tunteiden aallokoksi. On pelkoa, epävarmuutta, voimattomuutta ja raskasta vastuuta. Toivo välähtää, kun hoidot näyttävät tehoavan. Toivo kuihtuu, kun tilanne jälleen kääntyy huonompaan. Samalla rakkaus potilasta kohtaan on niin voimakas, että sen varaan rakentaa kaiken jaksamisen. Se kantaa hoitokäynnistä toiseen, yövalvomisesta aamuun. Samalla se myös kuluttaa. Rakkaus antaa voimaa, mutta tekee myös haavoittuvaksi. Sen keskellä unohtaa helposti itsensä, oman levon ja omat tarpeet, aivan kuin ne olisivat vähemmän oikeutettuja.

Yritin suojella kaikkia: potilasta, muita läheisiä, joskus jopa itseäni pelottavalta totuudelta. Kannoin roolia, jossa piti olla vahva, vaikka sisälläni sielu särkyi. Omainen on usein se näkymätön tukipilari, jonka uupumusta harva kysyy. Vasta myöhemmin ymmärsin, että oma väsymys olisi ollut oikeutettua.

Synkimpinä hetkinä toivo tuli usein yllättävistä paikoista. Hoitajien ja lääkäreiden myötätunto ja heidän tapansa kohdata myös omaiset olivat korvaamattomia. Se, että he näkivät myös meidät läheiset, antoi tunteen, ettei kaikkea tarvitse kantaa yksin. Syöpäyhdistyksen tukihenkilö oli kummassakin tarinassani se, joka auttoi jaksamaan niin sairastamisen polulla kuin silloinkin, kun toiveena oli enää potilaan tuskaton lopputaival.

Kun puolisoni kuoli, tunsin hetken, ettei elämästä ole enää mitään jäljellä. Silloin tutuksi tullut Syöpäyhdistyksen tukihenkilö astui rinnalleni. Hän ei luvannut, että suru katoaa, mutta hän kertoi, että sen kanssa voi oppia elämään. Hän muistutti, että vaikka rakas lähtee, oma elämä ei pääty siihen. Toivon siemen alkoi hitaasti juurtua uudelleen.

Toivo ei aina näytä valoisalta. Se voi olla hiljainen, lähes huomaamaton tunne siitä, että jaksaa vielä päivän, tunteen, hetken. Vähitellen se kasvaa. Suru ei katoa, mutta rinnalle voi syntyä uudenlaista voimaa.

Kun katson nyt taaksepäin, näen kaksi raskasta tarinaa, mutta myös kaksi rakkaudella täytettyä elämää. Äitini ja puolisoni lähtivät liian aikaisin, mutta he jättivät minuun voiman, jota en ehkä muuten olisi löytänyt. Tämä polku ei ole ollut helppo, mutta se on tehnyt minusta sen, kuka olen nyt. herkemmän, vahvemman ja kiitollisemman jokaisesta päivästä.

Toivo kantaa edelleen, askel kerrallaan. Nykyisessa ammatissani hoitotyön opettajana koitan muistaa opettaa oppilailleni ainakin sen, että syöpäpotilaan ja hänen läheisten toivo vaihtelee sairauden eri vaiheissa. Toivo antaa elämälle merkitystä. On se sitten riemua sairauden voittamisesta, mahdollisimman hyvää elämää sairaudesta huolimatta tai jäähyväisiä.