In Memoriam – muistoille
In Memorian Ari Turkia, Näyttely Kouvolan kirjastossa 11.3. – 30.3.2019.
Me kaikki muistelemme jotakin. Kun tarkastelemme muistelua ilmiönä, huomaamme, että kaikenikäiset ihmiset muistelevat. Elämän voidaan sanoa koostuvan muistoista, joiden merkitys yleensä muuttuu matkan varrella vuosien ja erilaisten elämänkokemusten myötä. Muistot voivat olla myös epävakaita ja muokattavissa. Emme aina pysty palauttamaan mieliimme muistoja, jotka on säilötty aivojemme kätköihin. Ne voivat yllättäen palautua mieleen, vaikkemme edes ajattelisi kyseistä muistoa. Hyvistä muistoista ja hyvien muistojen jakamisesta voimme saada voimia vaikeiden elämänvaiheiden aikana. Jaetut muistot voivat toimia myös vastavuoroisesti vertaisena tukena toinen toisillemme ja lohduttaa. Muisteleminen on monille meistä osa surutyötä, mutta toisille meistä muistoihin palaaminen voi olla myös niin kipeä aihe, ettei niihin halua palata.
Kun läheinen sairastuu yhtäkkiä vakavasti, vilahtaa sekunnin murto-osissa mielessä yhdessä eletty elämä muistoineen. Tulee itku tuon rakkaan ihmisen puolesta ja suusta saattaa päästä ärräpäitä samasta syystä. Mieli ei kykene millään ymmärtämään, miksi juuri tuo rakas ihminen on saanut juuri tuon vaikean sairauden. Mieli kysyy yhä uudestaan, miksi vakavaa sairautta ei ole huomattu aikaisemmin ja siten myös alettu hoitaa aikaisemmin. Kun sairautta tutkitaan ja diagnoosia täsmennetään sekä mietitään sitä, miten mahdollisessa hoidossa edetään, toivomme jokainen ahdistavana epätietoisuuden aikana, että voisimme luoda vielä yhdessä lisää hyviä muistoja rakkaallemme. Ehkä vuoden ehkä kuukauden, päivän tai hetken kerrallaan. Vaikka vain hengityksen verran. Vielä silloinkin kun lääkäri on kertonut, ettei sairautta pystytäkään hoitamaan kuin palliatiivisesti tai saattohoidollisesti, voimme muistelun avulla ammentaa elämisen tuntua menneestä, jopa sairaalaympäristössä yhdessä rakkaamme kanssa.
Läheisen menehtyessä äkillisesti, sureminen auttaa sopeutumaan uuteen luopumisen elämäntilanteeseen. Muistelu vaalii myönteisiä ja lohduttavia ajatuksia yhdessä perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Kun ei tiedä mitä sanoisi, yhteinen tekijä on yleensä muistot samasta henkilöstä tai samantapaisesta sairaudesta. Näiden kokemusten muistoja jakamalla syntyy kudelma edesmenneen rakkaamme elämästä sekä se suuri ymmärrys, vertaistuki, ettemme sittenkään ole yksin muistoinemme tai suruinemme. Jokainen meistä kuitenkin suree ja muistelee eri tavalla.
Minun piti aluksi saada palata edesmenneen veljeni asunnolle yhä uudestaan muistelemaan kaikkia yhteisiä hyviä muistoja. Ehkä myös etsimään vastauksia, miksi näin piti käydä. Ensin kävin asunnolla jonkun perheenjäsenen kanssa, myöhemmin myös ihan itsekseni ja yksikseni. Jokainen esine ja asia sekä veljeni päiväkirjat kertoivat omaa tarinaansa kun aloin auttaa vanhempiani heidän elämänsä raskaimmassa työssä veljeni, heidän oman lapsensa, asunnon siivoamisessa ja kuolinpesän jäämistön tyhjentämisessä ja kierrättämisessä eteenpäin. Muistoja kokosivat meille veljeni työ- ja harrastuskaverit sekä ystävät jo veljeni muistotilaisuuteen mennessä. Yhteisen surun ja muistelemisen keskiössä ovat koko ajan olleet veljeni jälkeensä jättämät lukuisat päiväkirjat, valokuvat, videot, pienoismallit ja muu taide sekä kädentyöt ja pöytälaatikkokirjoitukset. Taidenäyttelyn järjestämisestä sen sijaan meistä monet puhuivat veljelleni jo tämän elinaikana toistuvasti ja toivoivat myös tämän erilaisten kirjoitusten painattamista kansien väliin. Useimmat meistä jäivät myös muistelemaan kitaransoittoa ja nokkelaa sananiekkailua, vieraanvaraista isännöintiä ja tapaa organisoida monenlaista yhteistä mukavaa tekemistä.
Alunperin ajatuksena oli näyttelytilaa varatessa, että näyttelyyn tulisi mukaan myös muiden, muille rakkaiden ihmisten taidetta. Kymenlaakson Syöpäyhdistyksen hoitajien kanssa päädyimme yhteisissä palavereissa nopeasti siihen, että näyttely kootaan tällä kertaa veljeni tuotannosta, koska veljeni tuotanto on ollut varsin runsas. Tulevaisuudessa vastaavaan näyttelyyn voidaan luonnollisesti koota monien muiden taidetta ja kädentöitä, joiden avulla voimme yhteisöllisesti käydä läpi muistoja rakkaimmistamme.
Luova muistelutyö muutenkin (Muistojen Talo, Kotka) kannustaa työstämään muistot taiteeksi. Kun muistelutyötä tehdään yhdessä toisten ihmisten kanssa se vahvistaa yhteisöllisyyttä ja lisää ihmisten välistä ymmärrystä. Näitä asioita toivon myös tämän In Memoriam -taidenäyttelyn tuottavan näyttelyssä kävijöille ja näyttelyn oheistapahtumiin osallistuville, siitäkin huolimatta, että aihe on vaikea, kipeä ja usein vaiettukin. Muistelutyössä jokainen on kulttuurintuottaja ja sillä tiedolla lohduttaudun, koska lähdin valmistelemaan taidenäyttelyä täysin kokemattomana taidenäyttelyn järjestämiseen liittyvistä asioista. Pikkusiskona olen opetellut toimimaan taidenäyttelyn kuraattorina ja eräänlaisena galleristina – olen opetellut kysymään apua sekä ottamaan vastaan tarjottua apua ja olen saanut mahdollisuuden verkostoitua ihan upeiden ihmisten kanssa, joilla on myös vertainen kokemus rakkaan menettämisestä syövälle.
Surun ja muistelemisen keskellä olen joutunut opettelemaan ja oppimaan paljon uutta taidenäyttelyprojektin mukana. Uuden oppiminen oli myös edesmenneen veljeni sisäinen palo. Hän opetteli alati uusia asioita, tutki ja ihmetteli, kuvasi, maalasi, piirsi, askarteli, nikkaroi, matkaili ja kirjoitti – musisoi ja rakensi mm. matkakitaroita, erilaisia pienoismalleja sekä radio-ohjattavia menopelejä. Veljeni oli kiinnostunut historiasta, luonnosta ja ihmisen olemuksesta ja luki monipuolisesti kirjallisuutta sekä nautti elokuvista. Veljelleni uuden oppiminen oli juuri sitä tarkoituksenmukaista toimintaa, mikä piti hänet liikkeellä ja elämännälkäisenä silloinkin kun hän oli elämässään yksin. Eniten veljeni rakasti sosiaalista kanssakäymistä.
Veljeni jalanjäljissä aloitin itsekin aikanaan partioharrastuksen. Muistelemalla taidenäyttelyn keinoin voisin ajatella, että eräällä tavalla partiomaisesti samalla juhlimme veljeni elettyä elämää, hänen ystävyyssuhteitaan, lisäämme syöpätietoutta ja keräämme varoja Kymenlaakson syöpäyhdistyksen toiminnan hyväksi. Tarkoituksena on taidenäyttelyn avulla ajatella muita syöpään sairastuneita, siihen menehtyneitä tai toipuneita ja heidän läheisiään sekä herättää yleistä halua auttaa muita esimerkiksi vapaaehtoistyötä tekemällä. Sanotaanhan että toisten ihmisten auttaminen pyyteettömästi lisää onnellisuuden tunnetta. Syöpäjärjestöt pyrkivät turvaamaan syöpäpotilaille ja heidän läheisilleen parhaan mahdollisen tuen ja mahdollisimman rikkaan elämän. Joka kolmas suomalainen sairastuu syöpään. Kaksi kolmesta selviää sairaudestaan. On myös mahdollisuus toivoon.
Partion perustajan B-P:n viimeisestä viestiä mukaellen: “Minä uskon, että meidät on laitettu tänne hauskaan maailmaan elämään onnellisina ja iloitsemaan elämästä. Onnea ei voi tuoda rikkaus eikä myöskään uralla menestyminen tai mukavuudenhalu. Ensi askel onneen on tämä: kasvata itsesi terveeksi ja voimakkaaksi, niin että vartuttuasi voit olla hyödyksi ja nauttia elämästä. Luonnon tutkiminen osoittaa sinulle, miten runsaasti kauneutta ja ihmeellisiä asioita on maailmaan luotu meidän nautittavaksemme. Ole tyytyväinen osaasi ja käytä se parhaalla mahdollisella tavalla. Näe asioiden valoisat puolet synkkien asemasta. Oikea tie onneen on muiden ihmisten onnelliseksi tekeminen. Yritä jättää tämä maailma vähän parempana kuin sen löysit, ja kun tulee vuorosi kuolla, voit kuolla onnellisena tuntiessasi, että olet tehnyt parhaasi. “Ole valmis” tällä tavalla elämään onnellisena ja kuolemaan onnellisena.”
Veljeni on mennyt kotiin. Monien muidenkin rakkaat ovat edesmenneitä. Toisten rakkaittemme kanssa saamme vielä taivaltaa yhteistä taivalta. Muistellaan. Iloitaan muistoista. Surraan. Annetaan kyyneleiden valua. Sytytetään kynttilä. Kuunnellaan musiikkia. Mennään luontoon. Liikutaan. Nautitaan terveellisestä ruoasta. Rakastakaamme toisiamme ja iloitkaamme siitä että saamme ja olemme saaneet kulkea yhtä matkaa. Iloitkaamme rakkaittemme jälkeen jättämistä kädentöistä ja taiteesta. Katsokaamme valokuvia ja lukekaamme heidän kirjoittamia tekstejä, nykyisin myös sosiaalisessa mediassa. Toivotaan jokaiselle terveyttä, pitkää ikää ja parempaa tätä päivää. Onni on pienissä asioissa. Eletään tässä hetkessä. Päivä ja hetki kerrallaan.
In Memorian Ari Turkia, Näyttely Kouvolan kirjastossa 11.3. – 30.3. 2019